Sunnuntai taas, viikko mennyt nopeasti! Voisin avata vähän mun arkirytmiä tässä postauksessa.
Meillä on yleensä luentoja 3 tuntia päivässä maanantaina ja tiistaina, keskiviikko ja torstai on käytettävissä seminaarien valmisteluun ja perjantaina itse seminaarit tai kokeet. Tahti on sopivan leppoisaa, vaikka luokkakaverit melkoisen paljon ahkerampia lukemaan materiaalit, jotka pitää lukea aina jokaiselle luennolle erikseen. Sivumäärä on aika huima, ja haen vielä omaa lukurytmiä. Jotkut pänttää kotona ja jotkut meidän tiedekunnan kirjastossa, joka on aika mahtava muuten! Lukusali on hämyinen ja arvokkaalla tavalla vanha, pöydät menee riveittäin ja kaikilla on oma spottilamppu jonka valossa voi tankata tietoa. Fiilistelen täysillä koko yliopisto opiskelija hommaa, vaikkakin käytännön naisena teoreettinen puoli tuntuu ajoittain aika puisevalta. Onneksi opettajat on rentoja ja osaavia, ja mikä parasta aidosti intohimoisia sosiaalityöstä ja ihmisoikeuksista. Niin ja linja on siis Master of social work and human rights, odotan sitä päivää kun saan sen painettua käyntikorttiin!
Koulussa ei ole opiskelija ruokailuja, ja jos haluaa ostaa jonkun sämpylän kahviosta köyhtyy jonkun kuuden euron verran. Suomessa tämä seikka on niin paljon paremmalla tolalla! Meillä on tiivis lounas jengi ja kaikki kokkailee omat eväät mukaan. Mä oon tehnyt täällä enemmän ruokaa kuukauden aikana kun varmaan viime vuonna yhteensä. On ihanaa kun huomaa kuinka paljon enemmän on energiaa kuin työssä käydessä. Mä oon aikamoinen kodinhengetär jopa, joka on tullut itselleni yllätyksenä. Silitän mun paidat ja mekot aika usein, ja teen erilaisia kylmiä teejuomia joita otan mukaan kouluun. Välillä mietin että oonkohan vain salaisesti niin tylsistynyt että puuhailen enemmän kotihifistelyjä kuin aikaisemmin, mutta päädyin siihen lopputulokseen, että oon terveellisemmässä rytmissä ja stressitasossa kuin aikoihin.
Viikot menee kouluhommissa päivisin, ja iltaisin näen kavereita tai oon kotosalla. Mun arkisuosikkeja on myös mennä kävelylle ajoittaen sen niin että kerkee näkemään auringon laskevan ja samalla puhua maratonipuheluita Suomeen. Asun ihan kaupungin keskustassa oikeestaan, joka on aika mainiota sillä ei tarvitse mennä julkisilla kovin usein, kaikki on kävelymatkan päässä melkeinpä. Koska mulla on aikaa, yritän mennä aina eri reittejä että oppisin kadut ja kaupunginosat paremmin. Eilen tein ristiretken vähän kauempana olevaan kauppaan, eli Lidliin, sillä oon kaivannut niiden appelsiinimehua. Matkalla multa kysyttiin kolme kertaa tietä, ja koin ujosti ylpeyttä siitä että mut on sekoitettu paikallisväestöön.
Perjantaina käytiin katsomassa Göteborgin pojan Håkan Hällströmin leffa Känn ingen Sorg, joka oli oodi tälle kaupungille.Mä ihastelin leffaa ja iloitsin sitä että pystyin suht vaivatta seuraamaan leffaa kielellisesti, sekä sitä että bongasin leffan kuvauspaikoista omia kotikulmia, kuppiloita ja puistoja. Itse Håkanin näin lähi ICAssa ostoksilla eilen. Tai ainakin uskoisin sen olleen se, toisaalta oon sen biisit on soinut mun päässä niin tiuhaan että saattaa olla että oli håkan-hallusinaatio.
Eilen kuulin suru-uutisen Ugandasta, meidän koulun johtaja on kuollut leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Ihmiselo on arvaamatonta.Viimeksi näin Waddimban kesällä kun se oli moikkaamassa meitä Suomessa. Surua on jotenkin vaikea käsitellä täältä käsin, ja haluaisin olla Ugandassa nyt, tai edes Suomessa meidän yhdistyksen tyttöjen kanssa. Tragedia on suuri monelta kantilta, lapsia jäi orvoiksi, koulun tulevaisuus vaakalaudalla ja menetettiin rakas ystävä. Toivon ennen kaikkea voimia Waddimban perheelle ja Basajjansolon koululle. Nuku rauhassa.
Puss & Kram
Paula
Meillä on yleensä luentoja 3 tuntia päivässä maanantaina ja tiistaina, keskiviikko ja torstai on käytettävissä seminaarien valmisteluun ja perjantaina itse seminaarit tai kokeet. Tahti on sopivan leppoisaa, vaikka luokkakaverit melkoisen paljon ahkerampia lukemaan materiaalit, jotka pitää lukea aina jokaiselle luennolle erikseen. Sivumäärä on aika huima, ja haen vielä omaa lukurytmiä. Jotkut pänttää kotona ja jotkut meidän tiedekunnan kirjastossa, joka on aika mahtava muuten! Lukusali on hämyinen ja arvokkaalla tavalla vanha, pöydät menee riveittäin ja kaikilla on oma spottilamppu jonka valossa voi tankata tietoa. Fiilistelen täysillä koko yliopisto opiskelija hommaa, vaikkakin käytännön naisena teoreettinen puoli tuntuu ajoittain aika puisevalta. Onneksi opettajat on rentoja ja osaavia, ja mikä parasta aidosti intohimoisia sosiaalityöstä ja ihmisoikeuksista. Niin ja linja on siis Master of social work and human rights, odotan sitä päivää kun saan sen painettua käyntikorttiin!
Koulussa ei ole opiskelija ruokailuja, ja jos haluaa ostaa jonkun sämpylän kahviosta köyhtyy jonkun kuuden euron verran. Suomessa tämä seikka on niin paljon paremmalla tolalla! Meillä on tiivis lounas jengi ja kaikki kokkailee omat eväät mukaan. Mä oon tehnyt täällä enemmän ruokaa kuukauden aikana kun varmaan viime vuonna yhteensä. On ihanaa kun huomaa kuinka paljon enemmän on energiaa kuin työssä käydessä. Mä oon aikamoinen kodinhengetär jopa, joka on tullut itselleni yllätyksenä. Silitän mun paidat ja mekot aika usein, ja teen erilaisia kylmiä teejuomia joita otan mukaan kouluun. Välillä mietin että oonkohan vain salaisesti niin tylsistynyt että puuhailen enemmän kotihifistelyjä kuin aikaisemmin, mutta päädyin siihen lopputulokseen, että oon terveellisemmässä rytmissä ja stressitasossa kuin aikoihin.
Viikot menee kouluhommissa päivisin, ja iltaisin näen kavereita tai oon kotosalla. Mun arkisuosikkeja on myös mennä kävelylle ajoittaen sen niin että kerkee näkemään auringon laskevan ja samalla puhua maratonipuheluita Suomeen. Asun ihan kaupungin keskustassa oikeestaan, joka on aika mainiota sillä ei tarvitse mennä julkisilla kovin usein, kaikki on kävelymatkan päässä melkeinpä. Koska mulla on aikaa, yritän mennä aina eri reittejä että oppisin kadut ja kaupunginosat paremmin. Eilen tein ristiretken vähän kauempana olevaan kauppaan, eli Lidliin, sillä oon kaivannut niiden appelsiinimehua. Matkalla multa kysyttiin kolme kertaa tietä, ja koin ujosti ylpeyttä siitä että mut on sekoitettu paikallisväestöön.
Perjantaina käytiin katsomassa Göteborgin pojan Håkan Hällströmin leffa Känn ingen Sorg, joka oli oodi tälle kaupungille.Mä ihastelin leffaa ja iloitsin sitä että pystyin suht vaivatta seuraamaan leffaa kielellisesti, sekä sitä että bongasin leffan kuvauspaikoista omia kotikulmia, kuppiloita ja puistoja. Itse Håkanin näin lähi ICAssa ostoksilla eilen. Tai ainakin uskoisin sen olleen se, toisaalta oon sen biisit on soinut mun päässä niin tiuhaan että saattaa olla että oli håkan-hallusinaatio.
Eilen kuulin suru-uutisen Ugandasta, meidän koulun johtaja on kuollut leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Ihmiselo on arvaamatonta.Viimeksi näin Waddimban kesällä kun se oli moikkaamassa meitä Suomessa. Surua on jotenkin vaikea käsitellä täältä käsin, ja haluaisin olla Ugandassa nyt, tai edes Suomessa meidän yhdistyksen tyttöjen kanssa. Tragedia on suuri monelta kantilta, lapsia jäi orvoiksi, koulun tulevaisuus vaakalaudalla ja menetettiin rakas ystävä. Toivon ennen kaikkea voimia Waddimban perheelle ja Basajjansolon koululle. Nuku rauhassa.
Puss & Kram
Paula
Ebbott ja kumppanit oli muuten Göteborgista myös,,
VastaaPoistaTerv:daddy
Kiva musiikkivideo
VastaaPoistaAi niin Ilkka ja Jukka
Poista